Vanhuus ei tuu yksin.

Tosa yks päivä rupesin kattomaan, että mites toi mun kyynerpää näyttää niin kuivalta, ei se ennen oo semmonen ollu. Ja jalkapohjatkaan ei näytä siltä ko ennen. Ennen ne oli silkoset ja pehmeet niin ko vauvan pylly, nyt ne ei näytä mun miälestä näteiltä. Aamulla ko herrään ni nilkat ei taivu ja muutenki oon ihan jäykkis. Kyykystä ylöspääseminen on aina hirasta ja polvet rutisee siihen malliin ettei siinä kauheesti uskaltais hosuakka. Oikee käsivarsi olkapäästä kyynerpäähän alkaa särkee aina jos se saa vähäki kylmää eikä toi naamaka ennää näytä niin raikkaalta.

Muistan semmosen ko olin kukkakaupasa töisä ja asiakasmummot vertaili vaivojans. Sanoin niille pirruuttani, että sen jälkeen ko täytin kakskymmentä ni on mullekki tullu kaikenmoista vaivaa. Olin sillon varmaan jottain 23. Mut totta se oli, siittä kahrestakymmenestä se alamäki alko. Anoppi aina sannoo, että kylläpä sitä nuarena jaksaa, ko se kuuntelee mun juttuja siittä mitä touhuun mukuloitten kans/lisäks. On se kauhee ajatus, ettei sitä joskus jaksais näinki normaalia elämää ko lapsiperheen arki. Mut en silti kyl lähtis amerikkalaistyyliseen nuaruuden ihannointiin. Viisas vanhuus, ja niin erelleen.