Serkun suusta.

Tännään saatteki lukkee jonkun muun löpinää. Tankki kysy, että pääseeks se viarailevaks kirjottajaks mun blogiin. Tottakai suastuin, ko aihekki on niin hyvä; meikäläinen. Lukekaas tosta:

Täälä Tankki. Mää oon Maijan piäni serkku. Oikeestaan oon sen piänin serkku, serkkulauman kuapus. Oon määki sentään jo lähempänä kolmeekymmentä ku kahtakymmentä (miätis Maija sitä, et varmana oo tajunnu!), et on meillä sen verta iäkäs lauma. Silti mää oon aina se piäni, ja niin sen kuuluu ollakki. Sain suuren kunnian kirjottaa tänne Rynttyliisan pyhättöön, blogien blogiin. Ja määpäs nyt sit kirjotanki itte Rynttyliisasta ja mun suhteesta siihen.

Oon varmaan nähny Maijan ekan kerran ku oon ollu niin piäni, etten oikeestaan ees nähny mittään ruttusilmieni alta. Enkä kyl muutenka muista sitä. Taidan muistaa sen ekan kerran vasta monta monta vuatta myähemmin, ku se oli teininä värjänny tukkansa vihreeks ja mun äiti eli Maijan täti paheksu sitä kovasti. Tai ei ees paheksunu, kunhan ihmetteli, et mimmosta tää nykynuariso on. Noh, siinä sit vuadet viäri sillai, et olin se ärsyttävä muutaman vuaren nuarempi serkku, joka sillon tällön valitettavasti tuli kyllään.

Sit mää muutin Tampereelle, misä Maija jo asuki. Taisin olla sillon jo täysikänen. Meiltä oli niille matkaa vaan kilometrin verran, ni uskaltauruin ihan yksin sinne kävelemmään viaraasa kaupunkisa. No sinnehän mää sit rupesin tuppaamaan, ku siälä oli aina niin mukavaa. En tainnu sit ennää olla niin ärsyttäväkä Maijan miälestä. Toivottavasti. Parasta oli se, et aina olin tervetullu. Aina sai vaan olla ja puhua mistä vaan. Ja aina sai jottain hyvvää. Jos ei mittään tarjottavvaa mukamas ollu, ni kyl se Maija jottain teki. Sille mää vuadatin suurimmat suruni ja ihanimmat iloni. Ja joka kerta se kiltisti kuunteli.

Hassuinta täsä on se, et me ollaan Maijan kans ihan ku yä ja päivä. Se on tommonen retrohippi, joka haisee pullalta ja kividödöltä. Välillä se ei haise kyl dödöltä ollenka. Tukka on aina sekasin ja kaapisa on 60 erilaista iankaikkisen vanhaa kukkamukia, joista se hörppii sivistynyttä haudutettua irtoteetä. Päällääns sillä on aina ruskeensävysiä retrokuaseja jostain kirpparin joustofroteesta. Mää taas oon retroo kammoova urheiluhullu, joka haisee Adidaksen dödöltä. Tukkaki on yleensä vähintään suaristettu ja kaapisa on tasan yks valkonen vitsimuki, josta juan halvinta pussiteetä maidolla ja sokerilla. Päälläni mulla on aina mustia tai valkosia verkkareita ja huppareita.

Haukun aina sen retroleivänpaahtimia, verhoja ja rumia kenkiä. Se ylenkattoo mun issoo taulutelkkaria, Ikean mattoo ja uusia merkkilenkkareita. Silti se on mulle kamalan rakas. Ehkä juur siks. Voin olla sen kans niin eri miältä ja se ei haittaa ollenka. Kaikesta tärkeestä ollaan kuitenki sammaa miältä, ja mistä vaan sen kans voi puhua, ja se on se millä on väliä. Joskus ei nährä tiäs kuin pitkään aikaan ja silti aina tuntuu niinku oltais viimeks eilen juteltu. Mää oon onnekas, ku mulla on tommonen serkku! Se on hyvä serkku.

Tästähän tuli ihan tippa linssiin. Tankki, kiitos näistä sanoista! Voiks ihmiselle kauniimmin sannoo, ko että se on haiseva retrohippi? Ihana Tankki, se se on hyvä serkku!