Kai se on tullu tääläki jo ilmi, että mää oon sillai pikkasen palannu tyäelämään. Ei nyt ihan kokoaikasesti, mut sillai kumminki, ettei kerkee ennää niin konneellaka istua. On täsä nyt totuttelemista. Melkeimpä joka päivä tarttee muistaa vettää silmiin ripsiväriä ja pestä kainalot. Ihan kiva ko nyt muistaa helpommin pestä ne hampaat aamullaki. Nyt ko näkkee nykyään niitä ihmisiä.
Ihan ongelmitta tää elämänmuutos ei oo lähteny käyntiin. Koo välillä vähä temppuilee, kai se osottaa miältäns ko äiti on ollu niin paljo iltoja töisä. Yks ilta ko menin nukkumaan, sänky oli täynä ranskanperunoita ja yäpöyrän laatikosta oli kortsut leikelty saksilla palasiks. Jälkimmäinen on tiätysti aika tehokas keino saara äiti taas jäämään kotio. Seuraavana aamuna Koo oli kerenny nousemaan ennen mua ja sutannu vessan sinisellä hammastahnalla. Tälläi jälkikätteen se taiteilu naurattaa, mut ei kauheesti sillon heti huvittanu.
Töisä oon viihtyny kauheen hyvin. Istuin kahvimukini kans tauolla ja kattelin oikein kunnolla ympärilleni. Tuli semmonen olo, että sinne mää kuulunki. Kai mulla on joku hormoonihäiriö ko oon nyt kaikkeen niin tyytyväinen; on ihana miäs, kivat lapset, mun näkönen huusholli ja kauheen mukava tyäpaikkaki. Asiakkaat on niin mukavia. Yks mut jo tossa joskus Rynttyliisaks tunnistiki, terveisiä vaan, tuu taas morjestaan. En nyt sano täälä julkisesti, että misä oon töisä, mut jos te lukijat näette jonkun tiskin takana semmosen vanhoihin rynttyihin pukeutuvan rillipään, niin sanokaa reippaasti moi.
